Yayoi Kusaman näyttely

Kävimme tyttären ja tämän kummitädin kanssa perjantaina Yayoi Kusaman näyttelyssä Helsingin Taidemuseossa. Näyttely oli todella vaikuttava ja monipuolinen. Taiteilijan elämästä olisi mielenkiintoista kuulla paljon lisää, sen verran selvisi, että Kusaman omintakeinen kuvasto nousee hänen lapsuudestaan asti kokemistaan toistuvista näköharhoista, joissa maailma näyttäytyy pilkkujen ja toistuvien kuvioiden peittämänä, ikään kuin äärettömänä tähtitaivaana. Taiteesta tuli Kusamalle keino antaa muoto näille sisäisille maisemille. Hän on asunut vuodesta 1977 tokiolaisessa psykiatrisessa sairaalassa. 

Kuvat on puhelimella räpsitty, joten tarkkuus ei ole paras mahdollinen. Jokaisella onkin vielä ensi viikko aikaa kokea tämä taianomainen näyttely itse. Olen tosi onnellinen, että ehdimme. Olen koko syksyn hinkunut tänne ja vihdoin onnistui aikataulutus. Kannatti odottaa. Mieleeni nousi monenlaisia ajatuksia. Esimerkiksi se, kuinka moni hieno taiteilija on elänyt ja elää muusta maailmasta jollain tapaa ulkopuolista elämää. Onko oma sisäinen maailma niin vahva, ettei kaipaakaan toisten yhteyteen samalla tavoin kuin suurin osa meistä? Vai onko olemassa ihan sama kaipuu kuin suurimmalla osalla muillakin, mutta jokin itsessä ajaa kohdistamaan energiansa tekemiseen kohtaamisten sijaan? Ja ikikysymys siitä, nouseeko kärsimyksestä hienointa taidetta. Tosin enhän tiedä onko Yayoi koskaan kärsinyt erilaisuudestaan ja erityisyydestään. Näyttely oli vahva tunnekokemus visuaalisen iloittelun lisäksi. 

Sympatiani kurpitsoja kohtaan nousi entisestään. 

Kaikista eniten pidin kuitenkin tästä tilasta, jossa valaisimet vaihtoivat väriä ja lattia oli osittain veden peittämä. Tunnelma oli hämyisä ja hyvin rauhoittava.