Hyvästi beige!

Olen ollut pitkään kirjoittamatta mitään. En ole kirjoittanut blogia, runoja enkä kirjeitä. Jaksaminen on ulottunut whatsapp-viesteihin ja synttärikortteihin. Olin pitkään ihan tosi väsynyt. Jaksoin käydä töissä ja hoitaa "kunnialla" kaikki hommani, käydä sen lisäksi vielä keikoilla ja kylässä kavereillakin. Välillä oli pakko nukkua kahdet päikkärit, että jaksoi. Pikkuhiljaa värit alkoivat hävitä ja kovin moni asia muuttui ihansamaksi. Nekin, joista olisin aiemmin jaksanut innostua hillittömästi tai hermostua kunnolla. Väitän, että kovin moni ei edes huomannut tätä ulospäin. Mutta itselle oli kamalaa jotenkin hävitä itseltään, muuttua beigeksi. Enkä tarkoita, että olisin ollut jatkuvasti kauhean onneton. Mutta väsynyt olin ja jossain määrin olen edelleen.

Kevättalvella eri kokeitten päätteeksi selvisi, että minulla on astma. Ei kovin paha, en saa kohtauksia, joiden aikana tuntuu, etten saisi happea ollenkaan. Mutta ilmeisesti olen mennyt liian pienellä hapella jo vuosia, ja se kyllä väsyttää energisemmänkin naisen pidemmän päälle. Jälkikäteen ajateltuna selviä merkkejä on ollut jo kauan, en ole jaksanut esim. eläissäni puhaltaa ilmapalloa täyteen. Mutta nyt aloin olla jo tosi piipussa. Nyt olen käyttänyt päivittäistä lääkitystä kevättalvesta asti ja pikkuhiljaa alkaa tuntua, että olen taas oma itseni. Hengästyn helposti ja väsyneitä päiviä on edelleen, mutta alan palata taas itseni luo ja ympärillä hohtaa monissa sävyissä. Toki elämässä on muitakin asioita, jotka vievät voimia, mutta se on erilaista.

Suuri kiitos elämään heräämisestä kuuluu oman perheen lisäksi ihanille ja rakkaille ystäville. Olen päättänytkin raivata elämästäni niitä tilaa ja aikaa vieviä asioita, joille voin tehdä jotain, ollakseni enemmän kaikkien rakkaitten kanssa.

Viime perjantaina lähdimme rakkaan ystäväni Ellun kanssa melomaan. Melontareissu oli täydellinen aloitus viikon lomalle, jonka aikana en ole tehnyt mitään tuottavaa. Paitsi jos sadon korjaaminen kasvimaalta ja neulominen lasketaan tuottavaksi toiminnaksi, niin sitten olen ollut varsin ahkera.

Siis, meloimme Ruotsalaisella Heinolan kirkonkylästä Isoon Pirttisaareen. Siellä on aivan mahtava leiripaikka veneilijöille. Kunnon huussi ja suhteellisen kuivat puut kauniin paikan lisäksi. Suosittelen lämpimästi! Melontaretki olisi ollut täydellinen, ellei olisi alkanut ukkostaa. Tai ei se ukkonen lopulta missään vaiheessa tullut päälle, mutta kun tiesimme, että meillä on 45 minuutin melonta takaisin lähtöpaikkaan, emme varsinaisesti jääneet odottelemaan.... Jälkikäteen ajateltuna oli todella mahtavaa katsella salamoiden välkettä taivaalla, mutta siinä kohtaa jännitti aikalailla. Jos olisi tiennyt, että sinnehän se jää, kauas meistä, olisin voinut paremmin keskittyä vain ihasteluun.

Mutta mahtavat Ellun loitsimat eväät ehdittiin nautiskella ennen tätä säätwistiä.

Kahvi on aina parasta emalimukista ulkona. Mutta parasta on silti se, että on ystävä, joka meloo sun kanssa säässä kuin säässä. Ja jaksaa sua silloinkin, kun et oo itse parhaimmillas. Mä oon tosi onnekas, kun mulla on useampikin tällanen timanttiystävä.

Tänään ajattelin, että eletään ihan parasta aikaa vuodesta. Kävelin ulkona ja ilma oli raikas, lähes kirpakka. Omenat tuoksuivat ja luonnon värit vyöryivät päälle. Illalla söin kotona ruisleipää, jonka päällä oli ystävän keräämiä kanttarelleja ja omia sipuleita (pannulla voissa ja kermassa pyöräytettyinä toki). Tuntui, että elämä on onnellista ja hyvää just nyt, just näin.

Toivon, että saan kirjoitettua useammin jatkossa. Mutta jos en, niin ei se mitään. Sellaista tää elämä vaan on. Ja saa olla. Värikästä syksyä kaikille! Virtaa ja voimia just siihen, minkä kanssa nyt kamppailet! Tai jos et kamppaile minkään kanssa, niin huippua, nauti muru!