Hurmaava paratiisi
Annoin äidilleni joululahjaksi retken valitsemaansa kohteeseen. Tänään meillä oli retkipäivä Helsingin Taidehalliin Anu Pentikin lumoavaan näyttelyyn. Mukana oli myös kummitätini, unikkoterveiset hänelle!
Kuvat on puhelimella otettu eivätkä ne anna oikeutta Pentikin taiteelle. Näyttely kannattaakin käydä kokemassa itse. Aikaa on vielä 14.5 asti. Museokortilla pääsee tännekin! Suosittelen!
Kevyen ja ilmavan taivaan jälkeen astuttiin karun kauniiseen maahan. Kivien eri värit vahvistivat niiden yhteistä voimaa ja kauneutta. Ainut hankaluus näyttelyssä oli voittaa oma hypistelyvimmansa, koska mihinkään ei tietenkään saanut koskea.
Viimeiseksi astuttiin paratiisiin. Ja se oli... no paratiisimainen! Pysäyttävä, ihana, värikäs, iloinen, onnellinen, ... Takaseinällä kohosi kuitenkin hyvän ja pahan tiedon puu muistuttamassa siitä, että elämässä on kaikkia sävyjä. Mikään ei ole pelkkää onnea.
Jokainen kukka oli erilainen. Omansa. Osa oli nupullaan, joku jo kuihtumassa. Samanlajisillakin oli omat sävynsä. Mielettömän taitavaa keramiikkaa, jossa elämän pienet riemut voimakkaasti läsnä. Olen katsonut pari lyhyttä Anu Pentikin haastattelua. Hän vaikuttaa todella hurmaavalta, maanläheiseltä ihmiseltä, jonka sielussa värisevät kuitenkin kaikki revontulten ja kukkaniittyjen värit ja tuulet. Kun on tarpeeksi taitava, sen voi sanoa ääneen olematta kuitenkaan lainkaan itseriittoinen tai turhan tärkeä. Sellaista hiljaista lujuutta ihailen valtavasti.
Ainut asia joka jäi päivässä harmittamaan, oli se, etten tajunnut missään vaiheessa kukistalumoonnuspäissäni ottaa äidistä ja minusta yhteistä kuvaa. Koska jos joku on kukka, niin minun äitini. Sellainen, joka kestää kaikki sateet, rakeet, ukkoset, myrskytuulet ja auringonpaahteen. Lumen altakin se jo kukkisi. Sellaisella vakaalla rauhoittavalla tavalla, ei pröystäillen. Sellaisen kukan seurassa voi kukkia rauhassa omaa sävyään. Rinnatusten, eri tuuliin taipuen, mutta sitkeästi samassa juuressa kiinni.
Kuvat on puhelimella otettu eivätkä ne anna oikeutta Pentikin taiteelle. Näyttely kannattaakin käydä kokemassa itse. Aikaa on vielä 14.5 asti. Museokortilla pääsee tännekin! Suosittelen!
Kevyen ja ilmavan taivaan jälkeen astuttiin karun kauniiseen maahan. Kivien eri värit vahvistivat niiden yhteistä voimaa ja kauneutta. Ainut hankaluus näyttelyssä oli voittaa oma hypistelyvimmansa, koska mihinkään ei tietenkään saanut koskea.
Viimeiseksi astuttiin paratiisiin. Ja se oli... no paratiisimainen! Pysäyttävä, ihana, värikäs, iloinen, onnellinen, ... Takaseinällä kohosi kuitenkin hyvän ja pahan tiedon puu muistuttamassa siitä, että elämässä on kaikkia sävyjä. Mikään ei ole pelkkää onnea.
Jokainen kukka oli erilainen. Omansa. Osa oli nupullaan, joku jo kuihtumassa. Samanlajisillakin oli omat sävynsä. Mielettömän taitavaa keramiikkaa, jossa elämän pienet riemut voimakkaasti läsnä. Olen katsonut pari lyhyttä Anu Pentikin haastattelua. Hän vaikuttaa todella hurmaavalta, maanläheiseltä ihmiseltä, jonka sielussa värisevät kuitenkin kaikki revontulten ja kukkaniittyjen värit ja tuulet. Kun on tarpeeksi taitava, sen voi sanoa ääneen olematta kuitenkaan lainkaan itseriittoinen tai turhan tärkeä. Sellaista hiljaista lujuutta ihailen valtavasti.
Kommentit
Lähetä kommentti